Neljännen blogikirjoitukseni aiheena on Fahrenheit 451 -teoksen dramatisointi. Haastattelin aiheesta ohjaaja Piia Peltolaa ja ohjaajan assistentti Miiru Mikkosta.

teoksen valinta

Piia, miksi juuri tämä teos?

Piia: ”Tarjoutui mahdollisuus etsiä scifi-teosta klassikoista. Tämä puhutteli, koska tässä käsitellään kulttuurin tuhoutumista ja taiteen aliarvostusta, jotka on tosi ajankohtaisia aiheita itselle ja meille kaikille. Kiinnostuin siitä, kun tarinassa on kirjojen polttamista, jossa on jotain hauskalla tavalla kauhean tunnistettavaa ja totta tästä ajasta, mutta samaan aikaan jotain vierasta ja toisaalla tapahtuvan tuntuista, toisessa ajassa ja toisessa paikassa. Ilahduttavan yksinkertainen kuva, että kirjastot poltettaisiin ja tuhottaisiin. Se hykerryttääkin.”

Miiru, mitä ajatuksia sinulla heräsi teoksen valinnasta?

Miiru: ”Muistaakseni oli kaksi vaihtoehtoa, joita mietittiin alun perin. Minulla ei ollut varsinaisesti minkäänlaista kosketuspohjaa kumpaakaan. Olin molemmat lukenut toki, koska ne ovat klassikoita, mutta kumpaankaan ei ollut mitään tunnesiteitä. Tässä tehdessä olen kyllä tykästynyt enemmän ja enemmän tähän alkuperäistekstiin.”

dramatisointiprosessi

Piia, kerrotko vähän dramatisointiprosessista?

Piia: ”Minulla ei ole suoranaisesti dramaturgin koulutusta muuta kuin sovittamista, jota olen ohjaajaopintojen puitteissa tehnyt teksteille. Eli voin sinänsä puhua vain omasta puolestani, että miten tässä meni. Siinä on erilaisia vaiheita ja kerroksia, että vuorottelee tällaiset ydin- tai kantanäyt – ne herkut kohdat, mistä tarraa kiinni. Sitten myös poimin samaan aikaan kiinnekohtia, jotka herättävät minussa jotain emootioita tai jykevää ajatusta. Mutta sitten samaan aikaan laadin aika teknisestikin synopsiksen siitä, minkä pisteiden kautta päähenkilön matka kulkee tuolla romaanissa.”

”Sen jälkeen kirjoitin tosi paljon, koska tämä on myös käännös, kun en tehnyt tätä olemassa olevan suomennoksen pohjalta. Kirjoitin sieltä ylös asioita ihan käsin, mikä sopi tämän esityksen teemoihin. Sitä kautta myös tuli tutuksi oman käden kautta Bradburyn kerronta ja kieli. Näin ollen kun pääsi vaiheeseen, jossa kirjoittaa suomeksi, niin se oli jo jollain tavalla hallussa. Dramatisointi on siis paljolti myös teoksen opiskelemista, sen kanssa olemista ja sen työstämistä monilla tavoilla, jotta sen saa muovattavaksi taikinaksi.”

”Kun pääsin tekemään kohtauksia, niin kirjoitin englanniksi kirjasta ensin repliikkejä ja asioita kohtausjärjestyksessä. Seuraavaksi raakajärjestin niitä paloja, eli tein esidramatisoinnin. Sitten suomensin niin kuin mittarimatona lause kerrallaan sieltä joka väliin aina suomeksi. Sen jälkeen otin sieltä ne suomenkieliset irralleen ja aloin katsoa sitä kohtauksena, että miten tämä tässä etenee. Sitten kun näitä oli tehnyt jonkin verran, pääsi miettimään, missä kohdassa vaikkapa kieli pelittää minulle, että se on oikeassa rekisterissä. Ja kun tällaisen valinnan tekee, niin muita kohtauksia käy läpi niin, että tähänkin tällaista puhetta tai tuollaista. Eli monia vaiheita ja kerroksia.”

”Sitten hissuksiin siitä on päästy tähän, että me työstetään sitä tekstiä näyttämöllä ja katsotaan, miltä se näyttäisi, jos me tehdään ihan niin kuin täällä lukee. Niin nyt ollaan siinä vaiheessa, että työryhmällä alkaa olla myös käsityksiä, toiveita, kysymyksiä omasta hahmosta, jotka on jo toisella tasolla kuin mitä minulla kirjailijana tai edes ohjaajana sinänsä voi olla, koska he näkevät sen tyypin nahoista sitä maailmaa. Sitten me kehitetään niitä vielä niin, että oikeastaan tällainen uusi teksti on valmiissa muodossaan vasta ensi-illassa.”

Miksi päätit tehdä tämän englannista suoraan?

Piia: ”Siihen on parikin syytä. Ihan käytännössä on eri asia käyttää suomennosta oikeuksien kannalta. Lisäksi halusin tutkia sitä kieltä, mitä tässä puhutaan. Se suomennos on ansiokas, mutta minua kiinnosti tutkia niitä erilaisia puhetapoja enemmän kuin mitä romaanissa on.”

Miiru, mikä sinun kokemuksesi on ollut dramatisointiprosessista?

Miiru: ”Minä olen ollut tässä käytännössä Piian tukena ja lukemassa sitä raakatekstiä ja kysymässä kysymyksiä, että mikä tämän funktio on ja voisiko tätä kehittää. Olen käynyt läpi sitä Piian tuottamaa valmista tekstiä sen pohjalta, kun itse sitten luin tämän teoksen nyt uudelleen ja herättelin muistia.”

Piia: ”Jeps, ja lisäksi me ollaan yhdessä istuttu kirjastossa ja luettu kirjoja ja tehty se haarukointi, että mihin teoksiin tässä viitataan ja mitä sitaatteja ja minkälaista.”

Miiru: ”Mitkä teokset koetaan tärkeiksi nostaa tässä näytelmässä erityisesti esiin.”

kirjasta näyttämölle

Oliko tässä teoksessa jotain, joka oli haastavaa siirtää näyttämölle?

Piia: ”No iso asia on ainakin se, että tämä on kirjoitettu niin kauan aikaa sitten, että se näkymä, mikä Bradburylla on ollut tulevaisuuden dystopiasta, niin siinä on hämmästyttävän paljon mennyt oikein tai menossa siihen suuntaan. Mutta sitten tottakai aina scifi-klassikoissa on jotain, mikä on oman aikansa kuvaa, mitä sieltä käsin ei ole arvattu tai miten maailma ja arvot ja tällaiset ihmiskuvat ja maailmankuvat muuttuilee. Niin niillehän me ollaan oikeastaan aika sokeita siinä tavassa, miten me ollaan aikamme lapsia. Tällaisia kysymyksiä sieltä sitten nousee, että miten me katsotaan tästä ajasta käsin tuossa esiteltyä teknologiaa tai miten ne näyttämöllistyvät.”

Miiru: ”Toinen on myös nuo yhteiskuntaroolit, miten niitä lähteä kuvaamaan ottaen huomioon alkuperäistekstin kirjoitusajan ja meidän nykyisen tilanteen.”

Piia: ”Kyllä. Ja yksi esimerkki voisikin juuri olla tuon Mildreedin ja Montaakin suhde avioparina, että siinä on tosi kiinnostava ja häiritsevä piirre se, että heillä on tosi 50-lukulainen avioliitto, jossa on jotenkin heteronormatiiviset roolit hyvin kärjistyneet. Että on se, joka käy töissä ja tuo leivän pöytään, ja sitten on tällainen kotirouvasyndroomaan sairastunut, on mielenterveysongelmia, lääkeongelmia, tunnistamaton masennus, viihderiippuvuus ja sitä rataa. Niin tämän asetelman tuominen esiin niin, että mikä siinä on oikeasti meidän nähtävissä tästä päivästä käsin, koska uuskonservatiivisuus on myös juttu. Hyvin tarkkoja saamme olla siitä, että mitä me ajatellaan työryhmänä, että miten maailma kehittyy. Itsekin olen tullut sellaiseen tulokseen, että konservatiivisuus nostaa tässä päätään ja sellaiset hahmot saavat vallan, jotka eivät arvosta kulttuuria tai lukemista, kirjallisuutta – ja kapitalismi jyrää. Niin sitten voi nähdä ihan uskottavana, että 50 vuoden päästä ihmiset elävät taas jossain kotirouvasyndroomien kourissa.”

Miiru: ”Se on se kulttuurin keskiaika, joka tulee taas.”

Piia: ”Niin.”

Oliko teoksessa jotain, joka toimi erityisen hyvin näyttämöllä?

Miiru: ”No scifinähän Fahrenheit on tosi ajaton sen suhteen, mitä siellä käsitellään. Sen pystyy siirtämään tosi helposti kirjasta näyttämölle. Tietysti oma vaikeutensa on siinä, että miten sen tuo esille ja mitä niistä teemoista haluaa painottaa.”

Piia: ”Mm. Yksi järkyttävä juttu tässä on se interaktiivinen televisio. Bradburylla on tämä ohjelma, jonka kanssa Mildreedi voi näytellä kotona ja Mildreedi kokee, että hän on näyttelijänä siinä. Että hän on kuin töissä ja saanut työn, vaikka lukijana käsittää, että tämä on joku huijausformaatti, joka on kaikille sama. Tai ei se ole huijaus, kyllähän siinä ihan kerrotaankin, että se on sellainen konvertteri, joka on hankittu lisälaite.”

Miiru: ”Ja se, että siellä on livenäyttelijät oikeasti, mikä tekee siitä tosi kiinnostavan konseptin.”

Piia: ”Jeps. Se toimii kauhean hyvin sellaisena kuvana, jota pidän ihan uskottavana, että me siirrytään tästä ajasta, missä meillä kaikilla on ne laitteet käsissä ja niillä kuvataan itseämme, siihen, että lopulta on välivaihe, jossa kaikki on jotain bloggaajia ja somettajia ja tuottaa jotain. Lopulta sitten ollaan tilanteessa, että ihmiset on vaan kaikki siellä kodeissaan ja tuottaa sisältöä. Ja lopulta ei edes tuota enää sisältöä, vaan jatkuva ruutujen läsnäolo on puhtaasti itsetarkoituksellista pitämässä sinut vain messissä. ”Hei, mitä kuuluu?” ja näin.”

 

Kirjoittanut: Mira Keskinen